Mistä kaikki alkoi?

V: Purrpurr ja pusipusi! Tänään aion kertoa, kuinka olen mutkien kautta päätynyt nykyiseen kotiini.
Synnyin kesällä 2010 jossakin päin Nivalaa, Pohjois-Pohjanmaalla. En ole kertonut kenellekään (paitsi Miiolle) varhaisimmista vaiheistani.
Joka tapauksessa myöhemmin samaisena kesänä minut otettiin kiinni ja vietiin löytöeläimenä Koira- ja kissahoitola Onnelaan. Hoitolan nimi ja omistaja ovat nyttemmin vaihtuneet. Hoitolassa minulla oli vara-äiti ja monta vara-siskoa, ja -veljeä. Minulla oli heihin läheiset välit, je vara-äitimme imetti meitä kaikkia sulassa sovussa. Sain nimekseni Tuhka värini perusteella.
Samoihin aikoihin tuleva omistajani kaipasi kainaloonsa pientä kehrääjää. Hän soitti hoitolaan ja tuli ystäviensä kanssa katsomaan kissanpentuja. Mutta mitä vielä; hän ei vilkaissutkaan minuun! Tai no, ihasteli väriäni, muttei koskenutkaan. Hän varasi itselleen punatiikerin värisen kollipennun.
Pian kuitenkin saapui puhelu, hän olikin päättänyt ottaa minut sen perusteella, että viihdyin kuulemma sylissä hyvin! Seuraavana viikonloppuna minua tultiin hakemaan uuteen kotiini. Kun "mamma" otti minut syliinsä, se oli rakkautta ensi silmäyksellä! Automatka kotiin oli pelottava, mutta kestin sen urhoollisesti.
Kotona huusin ja etsin vara-perhettäni, josta oli muodostunut minulle läheinen. Söin raksuja ja tutkin paikkoja vähän arkaillen. Illan tullen uusi omistajani kaappasi minut syliinsä ja vei sänkyynsä. Oi, kuinka lämmintä ja mukavaa minulla oli. Aloin kehrätä hiljaa. Kehräsin kunnes nukahdin omistajani mahan päälle. Hän oli ikionnellinen!

Nyt olen asunut täällä jo niin kauan, etten muista enää muunlaista elämää.

 Loppuun vielä pari suloista "vauvakuvaa". :-)

Ensimmäisenä iltana kotona, olenpas minä söpö ja pörröinen.

Poseeraamista kukkaruukussa

 

Eka kertaa ulkoilemassa, kyllä oli jännää!

Esittelyssä Vanamo ja perhe

Krrnau! Tervetuloa lukemaan kahden vilkaan kissan blogia! Minä, Vanamo olen lähes kaksivuotias kotikissakaunotar Pohjois-Pohjanmaalta. Väritykseltäni olen kaunis, olen kokonaan sininen. Loukkaannun, jos minua sanotaan harmaaksi!

Tämän blogin ideana on, että minä sanelen ja emäntä toimii kirjurina. Kätevää, eikö totta?
Kotonani asustaa minun ja ihmisten lisäksi myös Mimi-villakoira ja Miio-kotikissa. Mimi on kaksivuotias kääpiövillakoira, jolla luonnetta enemmän kuin kokoa. Se on meidän talossa pomo, ja me Miion kanssa kyllä kunnioitamme Mimin varoittavia murahduksia. Mimi saa aina työkseen ottaa jommankumman meistä kiinni, jos olemme luikahtaneet avoimesta ovesta karkuun. Tarvitaan vain käsky: "Ota kissa kiinni!",ja Mimi on valmiina kuin pieni sotilas.
Kun olin pentu, Mimi oli paras kaverini ja turvani. Silloin se oli itsekkin vielä pieni. Olen oppinut aika koiramaiseksi elekieleltäni ja tavoiltani juuri sen ansiosta. Kun Miio-kissa saapui meille viime jouluna, olin aivan kauhuissani enkä osannut kissojen elekieltä kovin hyvin. Pikkuhiljaa olen kuitenkin muuttunut enemmän kissamaiseksi. Vietän Mimin kanssa aika vähän aikaa nykyään. Ennen me aina leikittiinkin Mimin kanssa, mutta nykyään harvemmin.

Miio on paras kaverini. Se on saanut hauskan nimensä kuuluvasta nau-unta äänestään, mutta sitä kutsutaan usein myös Pojuksi. Meillä pätee yleensä sääntö: siellä, missä on Vanamo, on myös Miio. Olemme kuin paita ja peppu, nukummekin vierekkäin ja leikimme aina kun vain ehdimme. Miio on 7 kuukautta vanha, mustavalkoinen pikku prinssi.

Meidät molemmat on leikattu, joten emme voi tehdä jälkikasvua. Harmi, koska muuten olisimme kuningatar ja kuningas!
Minä ja Miio ulkoilemme vapaana vain valvotusti. Yleensä joudummekin hihnan päähän. Meille on suunnitteilla kissojen ulkoilutarha, odotamme molemmat sitä innoissamme! Kerron täällä blogissa projektin edistymisestä.
Eipä meistä sen enempää tällä erää, kehräysten saattelemana toivoisimme lukijoita pieneen blogiimme :-)