Erikoispostaus nro. 4: Pentukuvia ja -tarinoita (osa 2)

Tällä kertaa luvassa juttuja ja kuvia Vanamon pentuajoilta. Tarkemmin siitä, miten Vanamo tuli meille pääset lukemaan täältä.

V: Koska olen jo kertonut miten tulin tänne kotiini, jätän sen nyt toistamatta. Mutta ensin muutamia kuvia aivan alkuajoiltani. Olin siis löytökissa, jos joku ei tiennyt.

Tässä löytöeläinkodin sijaisäitini. Meitä kodittomia pentuja oli monta ja varaäiti imetti meitä kaikkia.

Minä ja Mimi-koira olitiin tosi hyvät kaverit.

Tutustuin perheen Mimi-koiraan aika nopeasti, vaikka aluksi olin sähissyt ja pelännyt. Me olimme molemmat pentuja, joten ystävyys oli erityisen läheinen niihin aikoihin. Leikimme ja nukuimme yhdessä, ja "kielimuuri" madaltui koko ajan.
   Yhtenä yönä Mamma heräsi kummalliseen maiskutukseen. Se sytytti valot ja vilkaisi lattialle. Ja huomasi että minä nuolin Mimiä hännästä ja mahasta, ja Mimi nuoli puolestaan minua selästä. Osoitettiin kai molemminpuolista hellyyttä toisiamme kohtaan, mutta Mammalla oli ihmettelemistä!

Ensimmäistä kertaa metsälenkillä - onneksi Mimi oli turvana.

Tehotiimi valmiina mihin vain!

Kerran putosin vessanpönttöön! Nolottaa vieläkin. En olisi kertonut siitä kenellekään, mutta ihmiset hoksasivat mitä oli tapahtunut, kun olin puoliksi aivan märkä ja pöntön ympärillä hurjasti vesiroiskeita...

Pentuna turkissani oli vähän tummia juovia, mutta nyt ne ovat kadonneet. Haamukuvioiksi niitä kai virallisesti sanotaan.

Ulkoilu oli ensialkuun tosi jännittävää ja pelottavaakin! Pikkuhiljaa kuitenkin rohkaistuin ja kävin yhä pidemmillä lenkeillä.

Ensimmäistä kertaa valjaat päällä. Kyllä säikähdin kun nuo hökötykset puettiin minulle! Mutta onneksi totuin niihin nopeasti.

Vieraat jaksoivat aina ihmetellä väriäni ja luonnettani. Turkkinikin oli ja on edellen todella pehmeä, ja se aiheutti ihastelua.

Kerran jäin vahingossa ulko-oven taakse, kun Mamman äiti tuli kaupasta. Ulkona satoi ja tuuli, ja minä livahdin ulos kaikessa hiljaisuudessa. Mutta ei siinä ollutkaan mitään hauskaa, kun kukaan ei huomannut puuttumistani! Pian nöyrryin ja ihmiset kuulivat oven takaa hennon "miaun".

   Eläinlääkärissä käyttäydyin aina todella hyvin. Kaikki ihastelivat rohkeuttani ja väriäni. Eräs eläinlääkäri sanoi, että minustahan tulisi oiva maskotti eläinlääkäriin! Mutta sen jälkeen olen suhtautunut kaiken maailman tohtoreihin vähän varauksella, kun minut leikattiin. Valahdin hervottomana pöydälle, kun takajalkaani iskettiin jotakin joka sattui. Kuolasin pöydälle nukahdettuani(noloa!) ja kun pääsin leikkauksesta, pissasin vahingossa Mamman pikkusiskon syliin!(vielä nolompaa)

Toipumassa steriloinnista.

Joka tapauksessa olin aivan ihana pentu, vaikka todellisen, hellyydenkipeän ja seurallisen luonteeni näytin silloin ja näytän yhä, vain Mamman kanssa. Pentuna kokemani asiat vaikuttavat siihen, että etsin turvaa erityisesti yhdeltä ihmiseltä. Mutta juuri näin kaiken varmaan kuuluukin olla.

En koskaan pentuna tehnyt mitään outoa tai tyhmää. Tässäkin vain tarkistan, onko saapas varmasti turvallinen käyttää.

Mamma: Kyllä ne kissanpennut vaan on niin ihania! Vanamo oli ja on ainutlaatuinen tapaus, vain ja ainoastaan yhden ihmisen kissa joka osasi aina yllättää tavalla tai toisella. Miau vaan sitten, saataisiinpa pian lunta!