sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Kisujen kuulumisia

Ompas ollut pitkä kirjottamistauko. Tosin eihän tätä blogia kukaan lue, mutta toivossahan on hyvä elää.. :)
Ja on kiva kun tänne saa muistot ja kuvat talteen.

Vanamo: Mulle sattu yks juttu alkuviikosta. Minä ja Mamma, sekä Miio ja sen omistaja oltiin pellolla kävelemässä. Ruoho oli niin pitkää, että minä ja Poju edettiin valtavilla loikilla eteenpäin. Poing, poing. Ja omistajat nauroivat meille. Kokeilisivat itse miltä tuntuu olla pienenpieni kissa!
Mutta palataan asiaan. Mamma lähti Mimi-koiran kanssa juoksentelemaan kauemmas pellolle. Se jätti mut Miion ja sen omistajan kanssa tutkimaan ojanpohjaa. Se juoksi Mimin kanssa kuin kissanmintusta sekaisin mennyt kissa! Minä istuskelin ojan reunalla.
Yhtäkkiä kuulin takaani hirveää ryskettä ja kahinaa ja läähätystä. En jäänyt katsomaan mikä hirviö sieltä oli tulossa, vaan otin jalat alleni. Juoksin läpi nokkospuskan, sieltä suoraan metsään, metsästä kotipihalle, kotipihalta takaisin metsään, ja lopulta autotallin taakse. Eikä hirviö luovuttanut. Se huusi nimeäni ja juoksi perässäni.
Hävettää vähän myöntää, mutta säihkähdin siis Mammaa ja Mimi-koiraa jotka juoksivat rinta rinnan minua kohti. Mimi jäljesti minua kotipihaan saakka ja pysäytti minut autotallin takana. Olisin varmaan mennyt ihan hukkaan ilman Mimiä. Olenhan sentään vain pieni kissa.
Juoksun jälkeen olin aivan läkähtynyt, kostea ja pörhistynyt hännäpäähän saakka. Mamma vei mut sisälle, jossa nuolin itseni perusteellisesti joka puolelta. Vaara ohi. Vai oliko?
Illalla Mamma tuli mun luo ja rapsutti mua just oikeista paikoista: mahasta, niskasta, korvien takaa, hännäntyvestä. Sitten se huomasi mun silmän. Vilkkuluomi oli turvoksissa, valkoinen ja peitti melkein koko silmän. Mamma säikähti toden teolla! Kello oli sen verran, että omistajat päättivät kuitenkin jättää lekurille soiton aamuun ja seurailla silmää. Aamulla se olikin jo parempi: silmä näkyi kokonaan, mutta pidin sitä välillä kiinni. Pian se oli taas ihan normaali. Selvittiin säikähdyksellä!

Eilen mä karkasin. Hehe, vaikka mut kyllä löydettiin aika pian. Olisiko nyt Pojun vuoro kertoa eilisestä.
Miio: No siis Vanamo oli karannu. Matkalla se oli pyydystäny ihanan, pullean päästäisen! Mutta se oli jättäny  saaliinsa, koska se ei enää liikkunut. (kummallista, sanon minä) Sitten  minä näin sen! Syöksyin nappaamaan sen suuhuni. Muristen lähdin viemään saalista turvaan. No, sitten Vanamon Mamma otti sen multa pois väkisin ja heitti menemään. Noin vaan! Olisin saanut siitä hyvän iltapalan. Ja kyllä minua suututti! Mökötin ja etsin päästäistä joka paikasta. En edes kehrännyt kun mut nostettiin syliin. 

Tämmöistä meille. Tässä vielä pari kuvaa:


Smaragdisilmät lumoavat..

Pojun söpö nassu <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tiikerit kiittävät kommentistasi, sillä jokainen kommentti ilahduttaa ja on toivottu! :)