Erikoispostaus nro. 4: Pentukuvia ja -tarinoita (osa 1)

Mamma täällä kirjoittelee, hei. Ajattelin jakaa nämä pentupostaukset kahteen osaan: ensin kerrontavuoron saa Poju ja sitten Vanamo. Aloitetaan Pojun lapsuudesta (josta ei vielä kovin kauaa olekaan) ja suloisista (mutta ei-niin-laadukkaista) pentukuvista. :D

 1. Kissojen normipäivä kuvina

2. Tarvikepostaus (tavaraa meiltä löytyy!)
3. Temppupostaus (mitä temppuja kissat osaa+kuvia+ohjeet kuinka opettaa omalle kissalle)
4. Pentukuvia ja muisteluja (hassuja muistoja kissojen pentuajoilta)
5. Jos metsään haluat mennä nyt.. (pitkä metsälenkki kuvina) 

Moiro. Mää aion tänään kertoa kaikenlaisia juttuja viime talvelta kun mää tulin tänne. Sillon mää oli ihan piäni mies vielä, mutta nyt mää oon jo iso miäs. Tai ainaski mulle aina sanotaan nii. Mutta minäpä alan nytte kertomaan. Mitä mun pitikään kertoo?? Häh? Ai niijjoo, mun pentujutskoja. Täältä pesee!
   Tulin tänne uuteen kotiin ihan pienenä mustana käärylänä. Olin just vähän yli 12 viikkoa vanha pojankloppi.  Kyllä mua vähän hirvitti kun jouduin jättään äitin kotiin. Mut onneks sain mun rakkaan lehmäpehmolelun mukaan matkalle, ku se tuoksu niin tutulta. Matkalla sitte mau'uin boksissani aika tavalla. "Miiiiau-oooo." "Miiiiii-oooooo." Siitä saivatkin omistajat hyvän tuuman. Että pistetään ton nassikan nimeksi Miio!

"Plääää."

"Olin alusta alkaen tosi äänekäs."

No kotona sitte asetuin aloilleni ja olin heti herra talossa. En pelänny oikeen mitään, kehräsin kauheesti ihmisten kaa. Leikin sellasella kivalla tikrulelulla, jossa oli höyhenii. Mutta en tiänny et se oli Vanskun lempilelu ja sen ääni sekä mun tömistely kuulu alakertaan, missä Vanamo pelkäs kuallakseen. Nimittäin mua!

Se murisi vaan, aika ilkeetä ku määhän olin tosi kiltti herrasmies. Määki aloin sitte vähän murista, ku mua pelotti. Mutta ihan vähäsen vaan!

Kulu muutama päivä, ja Vanamo alko kiinnostua musta. Se tuli aina vaan lähemmäksi ja lähemmäksi, mutta kuitenki murisi vielä. Sitten se päätti tehdä ratkaisevan askeleen!
   Silloin mää olin leikkimässä ammeessa, se oli tosi kivaa. Vanamo hiipi pesuhuoneeseen hipihiljaa ja kyräili mua ammeen laidan yli. Sitte se alkoi yhtäkkiä läpsiä mua tassuillaan laidan takaa ihan innoissaan, mutta aina välillä se alko epäröidä, se vetäytyi ja murisi taas. Noin jatkui kauan, mutta oli se ihan kivaa ja koko ajan me rohkaistuttiin enemmän tutustumaan toisiimme. Mua pelotti kans aika paljon, mutta oli se sen arvoista.
 Tuon jälkeen meistä tuli yhä paremmat ja paremmat kaverit. Sillon oli joulu, ja me leikittiin kuusen alla ja lahjapapereiden joukoissa. Omistajat vaan piteli korviaan öisin kun me rynnistettiin ylös ja alas portaita toistemme perässä.
  Sitten meistä tuli niin läheiset että me nukuttiin aina kylki kyljessä vierekkäin ja pestiin toisiamme. Siellä, missä olin mää, oli myös Vansku. Sitte Vanamo päätti alkaa imettään mua (!) ja mää yritin tosissaan ettiä nisää sieltä karvapehkosta! Ja siitä tuli turvallinen tunne ku oli vähän niinku äitin tissillä. Hassua. Ei me enää tuollasta tehdä.

"Tämä oli yleinen näky.

Kyllä mää tihutöitäki kerkesin tekemään. Tuossa yläpualella kuva musta ja hajotetusta huovutuspallosta. Olin tosi ylpee urotyöstäni niinku kuvasta näkyy!

Vesileikkiii...

Eka kertaa ulkoilemassa oli tosi jännää.

"Mut oli just leikattu ja Vanamo vähän huolestu."

Mailmassa monta on ihmeellistä asiaa.

"Hääh?"

No kyllä mulle varmaanki tapahtu kaikenlaista muutakin, mutta nyt just ei vaan tuu miäleen. Hmh. No jospa tuossa oli ainakin kuvia tarpeeksi. Ja tuo Vanskun mamma käski sanoo että Vanamon pentukuvat on sitte vähän parempia. Että sitä odotellessa.